Siitä on nyt useita vuosikymmeniä. Opittiin, että vahvat eivät tarvitse lakeja tuekseen, niitä tarvitsevat heikot turvakseen. Ranskankielen aseman selkeyttänyt laki sai aikaan muun ohella sen, että ranskankielinen kulttuuri alkoi nousta alennustilastaan ja ranskankielisten taloudelliset mahdollisuudet lisääntyivät. Tuloksena oli omanarvon lisääntyminen.
Samankaltaisia uuden lain vaikutuksia voi nähdä myös muilla yhteiskunnan alueilla. Esimerkiksi USA:ssa hyväksyttiin rasismin kieltäviä lakeja 1950- ja 1960-luvuilla. Silloin epäiltiin, että vaikea on muuttaa ihmisten sisällä lujassa olevia käsityksiä lakien avulla. Miten voidaan lisätä suvaitsevaisuutta kun oikeudelliset normit näyttivät suosivan vähemmistön sortamista, kysyttiin? Mutta jos ihminen, joka olisi ollut poissa Yhdysvalloista 50 vuotta, palaisi sinne takaisin, hän huomaisi suuren muutoksen. Mustilla on yliopistollisia tutkintoja. Heitä on johtavissa asemissa yrityksissä ja hallituksen viroissa ja monissa ammateissa, kuten asianajajina, lääkäreinä ja tuomareina.
Vastaavia tuloksia löytyy monista muistakin maista esimerkiksi naisten oikeuksien turvaamisessa.
Tänään Euroopassa, kuten kolmisenkymmentä vuotta sitten Quebecissä, tarvitaan kansallisten kielten suojelua. Vaikka periaatteessa myös pienten jäsenmaitten kielet nauttivat tasa-arvoista kohtelua EU:ssa, käytännössä ollaan ajautumassa siihen, että jotkut suuret kielet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja suurista kielistä englanti on nousemassa ylitse muiden. Tämä näkyy myös EU:n instanssien ulkopuolella viihdemaailmassa, käännöskirjallisuudessa ja liike- ja viihdetoiminnassa. Tällä hetkellä kärsijöinä ovat etenkin pienet kielet, mutta vaarassa ovat myös yllättävää kyllä niin saksa, ranska, espanja kuin italiakin. Nämäkin kielet ovat jäämässä, jos nykyinen suuntaus jatkuu, maan sisäisiksi kieliksi. Käy niin, että esimerkiksi ranska on tänään kuten tanska tai hollanti eilen.
Näyttää siltä, että Ranskan, Espanjan, Italian ja Saksan hallituksetkaan eivät täysin ymmärrä missä ollaan menossa. Kyseessä ei ole EU:n käytävillä puhutuista kielistä, vaan laajemmasta kokonaisuudesta, jossa suuretkin kielet ovat jäämässä yhden kielen alle. Kyse on pitkälti taloudesta ja sen vaikutuksista tieteisiin, opintoihin, rahamaailmaan ja kulttuuriin.
Siinä mielessä kieliin liittyvät ongelmat ovat hankalia, että kehitys tapahtuu vähitellen ikään kuin huomaamatta. Luonnollisesti englanninkieliset ovat Brysselin tilanteeseen tyytyväisiä ja ovat valmiita puolustamaan "omia etujaan" samankaltaisilla argumenteilla kuten englanninkieliset Quebecissä ja Alabaman valkoiset USA: ssa.
Toisaalta on nähtävissä myös paradoksi. Pienten kielten edustajien englannin taito vahvistuu. Saksalaiset ja ranskalaiset jäävät jälkeen syystä, etteivät ole puolustaneet riittävästi omia kieliään. He ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet asemiaan englannille.
Pienten kielialueiden englannin kielen taidon kohentuminen ei merkitse sitä, että he olisivat tasavertaisia englantia äidinkielenään puhuvien kanssa tai edes niiden kanssa, joilla on ollut tilaisuus opiskella tai työskennellä pitkään joko Englannissa tai Yhdysvalloissa.
Mikä siis ratkaisuksi EU:n kieliongelmaan? Tasapuolista olisi se, että esimerkiksi englantia puhuvat joutuisivat esiintymään EU:ssa jollakin muulla kuin äidinkielellään. Silloin kaikki olisivat tasavertaisia kielellisissä suhteissa. Tätä vastaan on kritisoitu sanomalla etteivät englantia puhuvat ikinä tähän suostuisi! Eli heidän mukaansa englannin kielen on oltava muita ylempänä. Demokratiaa tämäkin! Ja tottahan on, että tämä malli olisi käytännössä hankala toteuttaa, vaikka siinä tulisi otettua ainakin jollain lailla huomioon kielten tasa-arvoisuus.
Kun kielistä puhutaan, vähälle huomiolle on jäänyt Yhdysvaltain rooli. USA:ssa pidetään itsestään selvyytenä, että muissa maissa on opittava heidän kieltään. Kieli on vallan väline ja se on sitä salakavalan tehokkaasti. Yhdysvallat varjelee mustasukkaisesti omia (etu)oikeuksiaan. Varjot yltävät myös Eurooppaan. Monien mielestä USA pitää Eurooppaa (EU:ta) astinlautanaan. Jotain perää tässä on, vaikkei kaikkea Euroopan ja Yhdysvaltain suhteissa pidä yksinkertaistaa.
Miten kauan EU alistuu asemaansa ja hyväksyy amerikkalaisten johtavan roolin maailmanpolitiikassa ja maailmankaupassa? Jos vertailukohtana on EU:n väkiluku, korkea koulutus- ja teknologinen ja teollinen taso, euron vaikutus ja yhteiskunnan sosiaaliset olot, ei menne kauan ennen kuin vaaka alkaa kallistua Euroopan suuntaan. Tämän tajuten alkaa ymmärtää monien amerikkalaisten huolen johtavan roolin menettämisestä.
Jos jonkin kehittyneen teollisen alueen väkiluku on kaksinkertainen johonkin toiseen alueeseen verrattuna, ei tarvitse ennustajan lahjoja lopputuloksen suhteen. Mikäli Euroopan olot pysyvät suhteellisen tasapainoisina, USA:n merkitys tulee vähenemään. Jo nyt on nähtävänä tiettyä irtiottoa Yhdysvaltain vaikutuksen alaisuudesta. Yhtenä esimerkkinä avaruustutkimus, mm. paikannusjärjestelmä. Ristiriitoja ei tarvitse synnyttää, ne syntyvät vääjäämättömästi.
Politiikassa eletään luonnollisesti enemmän tätä päivää kuin tulevaisuutta. Silti politiikan tekijöiden olisi nähtävä tätä päivää pitemmälle. Niin kuin tiedetään imperiumit ovat tulleet ja menneet. Näin myös kielten osalta. Latina jäi reseptikieleksi ja ranskakin menetti asemansa. Suomessa yläluokan kielenä oli ensin ruotsi, jolta jalansijaa vei venäjä ennen kuin suomi pääsi sille kuuluvaan asemaan. Ennen toista maailmansotaa maamme kouluissa luettiin paljon saksaa. Nyt opitaan englantia maailmanpoliittisista ja kaupallisista syistä. Itä-Euroopan maissa on aina näihin päiviin saakka suosittu saksaa. Edes venäjä ei pystynyt saksan asemaa kokonaan horjuttamaan. Entisessä Neuvostoliitossa venäjä oli "neuvostokansojen" yhteisenä kielenä. Se oli satelliittilähetysten kieli jne.
Se, jolla valta on, sen kieli valtaa alaa. Tämä on eräänlainen oravanpyörä jonka pyörimistä on vaikea hidastaa. Mutta jos ajatellaan EU:ta, mahdollisuudet uudenlaisen ratkaisun luomiseen ovat olemassa. Vaatii kuitenkin ennakkoluulottomuutta lähteä uudelle tielle. Silti sitä kaivataan, jos aiotaan toteuttaa tasavertaisesti ihmisten kielelliset oikeudet EU:n kaikilla tasoilla.
Minun ratkaisuehdotukseni EU:n kieliongelmaan ja käännöskustannuksien vähentämiseen on esperanton hyödyntäminen niin sanottuna apukielenä. Tiedän, että monilla nousevat tällaisesta ehdotuksesta karvat pystyyn. Silti kannattaisi pyristellä irti ennakkoluulojen pakkopaidasta.
Olen kerännyt eräitä tyypillisiä perusteluja, joilla kumotaan esperanton mahdollisuudet. Jokainen miettiköön paljonko näissä perusteluissa on ennakkoluulolla höystettyä mielipidettä ja paljonko kriittisen tarkastelun kestävää perustaa.
"Englanti on nykyaikaa, esperanto on menneisyyttä." "Esperantoa ei opiskella koulussa". "Esperanto! Minulle riittää englanti, saksa ja hollanti". "Esperantoksi ei voi rakastella". "Esperantoa ei puhuta missään". "Opettajien ja tulkkien koulutus tulisi kalliiksi". "Ihmiset eivät hyväksyisi esperantoa". "Siitä piti tulla kansainvälinen kieli, muttei siitä tullutkaan". "Se ei ole elävä kieli". "Se ei käytännössä toimi". Ja niin edelleen. Ne ovat vakaumuksen äänellä esitettyjä mielipiteitä ihmisten suusta, jotka eivät useinkaan esperantosta tiedä juuri nimeä enempää.
Miksi kuitenkin esperanto leviää yhä laajemmalle ja miksi sillä tuotetaan kirjallisuutta enemmän kuin koskaan ennen? Vastaus on yksinkertainen. Se on helposti opittava, täsmällinen ja taipuisa kieli. Se on käyttäjälleen elävä ja rikas kieli, jota eivät kahlehdi poikkeukset eivätkä perinteet. Käännöskielenä se on mainio. Sillä käydään vilkasta keskustelua netissä. Se on myös kieli, joka ei kilpaile kenenkään äidinkielen kanssa.
Vain neutraalin kielen avulla kyetään tasa-arvoisesti ratkaisemaan EU:n kieliongelma. Muut vaihtoehdot loukkaavat aina jonkun oikeutta.
Minusta jokaiselta joka asiaan voi vaikuttaa voisi kysyä "mitä olet tehnyt äidinkielesi oikeuksien puolesta". Mitä suomalaiset europarlamentaarikot ovat tässä suhteessa tehneet?
Tämän kirjoitelmani alkuosan aineistona olen käyttänyt etupäässä yhdysvaltalaisen professori Humphrey Tonkinin alustusta. Muilta osin aineistona on muistiini piirtyneet katkelmat höystettynä omilla ajatuksillani ja kokemuksillani. Ja todettakoon vielä sekin, että en tunne antipatiaa englannin kieltä kohtaan. En kuitenkaan voi hyväksyä niitä kielellisiä ja muita valtapyrkimyksiä, joita englannin avulla tavoitellaan.
Ystävällisesti
Erkki Röntynen
Teksti on julkaistu Esperantolehdessä 1/2004.
Kirjoittaja Erkki Röntynen on Oulun Esperantoseuran puheenjohtaja, joka asuu Oulun pohjoisnaapurissa Haukiputaalla. Hän on valmistunut sosionomiksi Tampereen yliopistosta, tehnyt leipätyönsä pääasiassa toimittajana lehdistössä ja Eestin radion suomenkielisessä toimituksessa, nyt ollut jo vuosia eläkkeellä. Oheisen kirjoituksen synnystä hän kertoo seuraavaa:
"Olin pohtinut jo pitkään aihetta. Varsinaisen sysäyksen jutun tekemiseen sain, kun Haukiputaan Heiton 75-vuotisjuhlissa keskustelin europarlamentaarikko Samuli Pohjamon kanssa EU:n kieliongelmista. Olin suunnitellut aiheesta artikkelia ja siksi esitin, että voisinko lähettää kirjoitelmani hänelle. Samuli suhtautui asiaan myönteisesti. Samalla sovimme, että hän kopioi tekstin myös muille mepeille. Sen verran sain palautetta, että hän piti juttua mielenkiintoisena."